Uskontojen kirjo

Uskontoja on maailma pullollaan. On monoteistejä, polyteistejä ja monisteja,  on lahkoja, liikkeitä, kulttuureita ja koulukuntia — niin moneen lähtöön, että tuskin kukaan niitä kaikkia tuntee. Monen mielestä juuri heidän oma uskontonsa on se oikea, ja mikäli kaikkien näkemykset pitäisivät paikkaansa, niin tuomittuja oletettavasti olisimme joka ikinen. Kuinka Sri Caitanyan tie suhtautuu eri uskontoihin?

Pohdinnan lomassa lainaan myös satunnaisesti vanhoja sanskritinkielisiä kirjoituksia; tämän tarkoituksena on tuoda esille tässä artikkelissa esitellyn näkemyksen takana olevat pitkät traditiot — kyse ei ole ainoastaan ajan hengessä esitetystä populaarisynkretismistä.

Yksi alkuperäinen korkein

Tietäjät Upanisadeissa kirjoittivat, ekam evādvitīyaṁ brahma — ”Yksi ja jakamaton on jumalhenki.” Selventäessään uskontojen ja jumalten paljoutta Rig-veda, Intian kirjoituksista muinaisin, toteaa — ekaṁ sad viprā bahudhā vadanti, ”Yksi on ikuinen, viisaat monin tavoin kuvaavat.” Tätä yhtä korkeinta, kaiken olevan alkulähdettä, ovat ajattelijat yrittäneet kuvailla kautta maailmanhistorian, niin Intian moninaisten uskontojen parissa kuin muualla maailmassakin.

Auringon tunnemme Intiassa suryana, kautta englantia puhuvan maailman aurinko on sun, Ranskassa taas soleil, Kreikassa helios ja Japanissa taiyo; eri nimien lisäksi eri maissa näemme auringon eri kulmista, paistaakin se eri tavoin. Emme kuitenkaan ajattele eri maissa eri aurinkojen paistavan. Näin on myös olemassa yksi, alkuperäinen korkein, joka on ilmentänyt itsensä eri hahmoissa ja eri kulttuureissa kautta ihmiskunnan historian.

Tätä kaiken alkulähdettä kuvataan Bhagavata-teoksen ensimmäisessä säkeessä seuraavasti:

janmādy asya yato ’nvayād itarataś cārtheṣv abhijñaḥ svarāṭ

   tene brahma hṛdā ya ādi-kavaye muhyanti yat sūrayaḥ /

tejo-vāri-mṛdāṁ yathā vinimayo yatra tri-sargo ’mṛṣā

   dhāmnā svena sadā nirasta-kuhakaṁ satyaṁ paraṁ dhīmahi //

”Josta virtaa kaiken tämän luominen, ylläpito ja tuho, joka on sekä suoraan että epäsuorasti kaikkitietävä joka tarkoitusperän suhteen, riippumaton; joka ilmensi henkisen tiedon alkuperäisen tietäjän sydämessä; josta jumalat ovat hämmentyneet; tulen, veden ja maan reaktioiden tavoin hän aikaansaa kolmen luonnonlaadun muutokset ja todellisenkaltaisen luomuksen; mietiskelen tätä korkeinta totuutta, jonka asuinsijassa ja jossa itsessään harha ei koskaan vallitse.”

Korkeimman eritasoiset ilmentymät

Korkein nähdään kolmesta eri perusnäkökulmasta, Bhagavata kuvailee:

vadanti tat tattva-vidas tattvaṁ yaj jñānam advayam /

   brahmeti paramātmeti bhagavān iti śabdyate // BhP. 1.2.11

”Sanovat totuuden tuntijat tästä vailla kaksinaisuutta olevan olemuksen tiedon luonteesta: sitä kutsutaan brahmaniksi, paramatmaksi ja bhagavaniksi.”

Näistä ensimmäinen, Brahman, on kaikkialla vallitseva ikuinen jumaluus vailla muotoa ja moninaisuutta. Tätä jumaloivallusta seuraa ymmärrys korkeimmasta Paramatmana, kaikkien sielujen sieluna jokaisen sydämessä, kaiken tiedon ja unohduksen alkulähteenä olevana korkeimman ilmentymänä. Korkeimpana totuuden olemuksena ymmärretään persoonallinen jumala, Bhagavan, maailman tuolla puolen oleva, vaikkakin koko maailman eri mahtiensa välityksellä sisältävä ikuinen henkilö.

Eri näkökulmien ja kokemusten johdosta eri uskonnot katsovat tätä yhtä, jakamatonta korkeinta monoteismin, monismin tai panteismin, tai niiden lukemattomien variaatioiden silmin.

Lukemattomat korkeimman hahmot

Monet ovat korkeimman hahmot, avatarat lukuisat kuten meren aallot. Monimuotoisen korkeimman luonnetta valoittaessaan tietäjä Narada toteaa:

maṇir yathā vibhāgena nīla-pītādibhir yutaḥ /

   rūpa-bhedam avāpnoti dhyāna-bhedāt tathā vibhuḥ // NP.

“Kuten jalokivi heijastaa eri värejä, kuten sinistä ja keltaista eri kulmista katsottuna, samoin suurin omaksuu eri muotoja eri mietiskelyjen mukaan.”

Tämän ajatuksen ottaen, voiko kuka tahansa luoda oman jumalansa — esimerkiksi lentävän spagettihirviön tai näkymättömän vaaleanpunaisen yksisarvisen — sitä korkeimpana palvoen? Ei näin; korkeimman hahmosta todellisen tekee hänen oma toiveensa ilmetä tässä tietyssä hahmossa, mitä tahansa hahmoa ei voida jumalaksi projisoida vastausta odottaen. Mikä sitten aiheuttaa korkeimman toiveen ilmetä tietyssä hahmossa? Tämä toive syntyy palvojan vilpittömästä rakkaudesta:

tvaṁ bhakti-yoga-paribhāvita-hṛt-saroja

   āsse śrutekṣita-patho nanu nātha puṁsām /

yad-yad-dhiyā ta urugāya vibhāvayanti

   tat-tad-vapuḥ praṇayase sad-anugrahāya // BhP. 3.9.11

“Asustat heidän sydämessään, jotka ovat antaumuksella täysin syventyneet sinun yhteyteesi; sinä, Mestari, joka nähdään kautta kuulemisen tien. Oi kunnialtasi moni, kuten ihmiset sinua mietiskelevät, sen mukaisessa hahmossa itsesi ilmennät, näitä pyhiä suosien.”

Antaumus ja rakkaus puolestaan eivät kehity abstraktia, tuntematonta kohtaan; viehdymme jo olemassaoleviin käsitteisiin.  Esimerkiksi muinaisen Bhagavata-eepoksen kuvailema Krishna on luonteeltaan ja piirteiltään varsin rakastettava; kuten viehättävän jumalan perikuva. Tästä Krishnasta kuultaessa saattaa viehtymys herätä sydämessäsi, ja sitä viehtymystä seuraten mietiskelet ja palvot häntä kauniin sinihohtoisessa muodossaan, metsäkukista punottu seppele kaulassaan, huiluaan soittaen, rakastettunsa Radhan kanssa Vrindavanan metsissä vaellellen — ja tässä rakastamassasi muodossa korkein sydämessäsi ilmenee.

Vääristynyt uskonto

Vaikka eri korkeimman hahmot ovat kautta historian itsensä tunnetuksi tehneetkin, emme voi olettaa jokaikisen ilmestyksen edustavan tätä yhtä, ikuista korkeinta. Korkeimman imitointi on kautta aikain ollut suosittu harrastus, elinkeino ja hulluuden ilmentymä.

Erityisesti Intian maaperältä löydämme monia jotka ovat avataraksi itse itsensä julistaneet, tai jotka on sellaiseksi seuraajiensa toimesta julistettu. Siinä missä epäilemättä monissa heistä jumalallista energiaa ilmenee, on väärin ajatella heidän olevan itse alkuperäinen jumaluus täydessä kokonaisuudessaan. Harva jumalaksi julistautunut voikaan Krishnan tavoin rennosti todeta, ahaṁ sarvasya prabhavo, mattaḥ sarvaṁ pravartate — ”Olen ilmentymäin juuri, minusta kaikki virtaa” — ja pyydettäessä ilmentää koko kosmoksen menneisyyden, nykyajan ja tulevaisuuden olemuksessaan.

Monet ovat myös antiikin polyteismien jumalkultit — läsnä niin Intiassa ja Egyptissä kuin Kreikassa ja Skandinaviassakin. Siinä missä perinteinen polyteismi ei yritäkään julistaa yhtä jumalaa yli toisten tai kaiken olevan lähteenä vaan tunnistaa lukuisten jumalten läsnäolon, tähän juurensa juontava ilmiö, monolatrismi (toisinaan myös henoteismi), onkin monimutkaisempi tapaus. Tässä nimittäin yksi näistä vähemmistä jumalista kohotetaan ainoan palvottavan jumalan asemaan, kokolailla monoteismin tavoin, ja tämän ansioiksi usein annetaan luomuksesta lähtien monet korkeimman aikaansaamat ilmiöt.

Monolatrista jumaluskoa luonnehtii usein jumalhahmon vaativuus itsensä palvonnan suhteen, palvojien ja jumalhahmon välillä tätä tarkoitusta varten tehdyt  liitot, ja niin lupaukset palvonnan runsaasta palkitsemisesta kuin myös liiton rikkomisen rangaistuksesta. Monolatrisen palvonnan kohteena oleva jumalhahmo ilmaisee toisinaan vihaa ja kateutta, kertoen sekä tämän tarpeesta olla palvonnan kohteena että tämän riippuvaisuudesta palvojistaan. Kuuluisa kertomus taivaankuningas Indrasta ja Govardhana-kukkulan nostamisesta on mainio esimerkki tällaisesta tilanteesta. Varmastikaan tällainen jumalhahmo ei ole tavoittelemamme itsessään tyytyväinen ja ikuisesti riippumaton alkuperäinen jumaluus. Krishnan sanoin:

samo ’haṁ sarva-bhūteṣu na me dveṣyo ’sti na priyaḥ /

   ye bhajanti tu māṁ bhaktyā mayi te teṣu cāpy aham // BG. 9.29

”Tasapuolinen olen kaikille eläville olennoille, ketään en vihaa saati rakasta; mutta he, jotka palvovat minua antaumuksella ovat minussa, ja minä olen heissä.”

Ikuinen, riippumaton ja itsessään tyytyväinen, joka on kaiken maailman alkulähde ja myös kaikki sen aines ja periaate, ei tarvitse maailmasta mitään, ja on toiveensa puutteen johdosta vapaa toiveesta ja vihasta; mutta jotka häntä lähestyvät, luoden yogan — ikuisen yhteyden — he ovat luonnostaan läsnä hänessä , kuten hänkin heissä.

Eikö sitten korkein jumaluus koe tätä jumal-imitaatiota vääränä? Miksei hän korjaa tilannetta, puutu asiain kulkuun? Tätä pohtiessaan Krishna toteaa Bhagavad-gitassa (7.21-22):

yo yo yāṁ yāṁ tanuṁ bhaktaḥ śraddhayārcitum icchati /

   tasya tasyācalāṁ śraddhāṁ tām eva vidadhāmy aham //

sa tayā śraddhayā yuktas tasyārādhanam īhate /

   labhate ca tataḥ kāmān mayaiva vihitān hi tān //

”Kuka tahansa mille tahansa jumalhahmolle antautuu, tätä luottamuksella palvoa toivoen, juuri sen mukaan annan hänelle järkkymättömän uskon. Joka tällä luottamuksella jumalhahmoaan palvoo, hän saavuttaa toiveidensa täyttymyksen — jonka minä yksinomaan annan.”

Tämänkin uskon juurella on ikuinen korkein, sydämen ja tietoisuuden valtias — ja viime kädessä jopa sen uskon tulokset antaa tämä kaiken alkulähde ja ylläpitäjä, jumalhahmonkin voiman lopullinen juuri. Riippumaton kenenkään palvonnasta, hän ei koe tarvetta väkisin  kääntää ihmiskuntaa omien toiveidensa tieltä; sielun kohotessa maailmallisten toiveidensa yläpuolelle henkisen evoluutionsa kierrossa tämä korkein on läsnä ja saavutettavissa palvojan niin toivoessa.

Vajavaisia jumalia palvoen voimme saavuttaa heidän saavuttamansa olemassaolon tason, mutta jäämme paitsi elämän lopullisesta päämäärästä, suhteen herättämisestä ikuiseen ja alkuperäiseen jumaluuteen. Palvontansa mukaisesti kukin saavuttaa päämääränsä, Krishnan sanoin:

yānti deva-vratā devān pitṝn yānti pitṛ-vratāḥ /

   bhūtāni yānti bhūtejyā yānti mad-yājino ’pi mām // BG. 9.25

”Jumalille omistautuneet jumalten luo menevät, esi-isen luo esi-isille omistutuneet; hengille omistautuneet henkimaailmaan, ja palvelijani minun luokseni.”

Monet näistä vääristyneistä uskonnoista täyttävät kuitenkin tarkoituksen askeleina lähemmäs puhdasta ja pyyteetöntä uskontoa. Tätä tarkoitusta silmälläpitäen jopa Veeda-kirjoissa itsessään kuvaillaan monia vähäisempiä uskonnon järjestelmiä jotka tuovat muassaan tilapäisiä, tähän maailmaan sidottuja hedelmiä.

parokṣa-vādo vedo ‘yaṁ bālānām anuśāsanam /

   karma-mokṣāya karmāṇi vidhatte hy agadaṁ yathā // BhP. 11.3.44

”Erilaisin verukkein Veedat ohjaavat näitä lastenkaltaisia, lääkkeen tavoin määräten toimintaa (karma) toiminnasta vapautumiseen.”

Ihmiset toimisivat aineellisten toiveidensa täyttämiseksi joka tapauksessa, lasten tavoin haluamaansa tavoitellen; siksi jonkinlainen uskonnon järjestelmä, joka rajoittaa toiveiden täyttämisen keinoja ja ehkäisee täysin väärältä toiminnalta joka kahlitsisi sielun syvälle samsaraan, on hyvä olla olemassa, kokolailla tyhjää hyödyllisempi. Nämä kaikki palvelevat lopulta saman tien tarkoitusta. Krishnan sanoin Arjunalle:

ye yathā māṁ prapadyante tāṁs tathaiva bhajāmy aham /

  mama vartmānuvartante manuṣyāḥ pārtha sarvaśaḥ // BG. 4.11

”Kuten kukin minua lähestyy, tälle sen mukaisesti vastaan; Oi Pṛthān poika! Minun tietäni seuraa koko ihmiskunta.”

Tämä kaiken tuollapuolen oleva korkein, maailman ylläpitäjä, puuttuu ihmiskunnan asiain kulkuun joko avataransa muodossa tai profeettansa lähettäen ainoastaan ikuisen tien kadotessa, vakiinnuttaakseen aineellisen luomuksensa perimmäisen tarkoituksen — ikuisen jumalyhteyden löytämisen.

Erilaiset uskonnot ja päämäärät

Bhinna rucir hi lokaḥ, sanoo vanha sanskritinkielinen lausahdus — ”Monet ovat ihmiskunnan mieltymykset.” Ovatko kaikki tiet vain erilaisia polkuja saman vuoren huipulle, johtavatko kaikki palvonnan menetelmät samaan päämäärään? Yādṛśī bhāvanā yasya siddhir bhavati tādṛśī — ”Kuten kukin mietiskelee, sen mukaisestä hän päämäärän saavuttaa.”  Krishnan sanoin Arjunalle:

yaṁ yaṁ vāpi smaran bhāvaṁ tyajaty ante kalevaram //

   taṁ tam evaiti kaunteya sadā tad-bhāva-bhāvitaḥ // BG. 8.6

”Minkä tahansa luonteen ihminen lopulta ruumiinsa jättäen muistaa, juuri sen luonteen ja sitä vastaavan olemassaolon tilan hän tulee varmastikin saavuttamaan, oi Kuntīn poika.”

Veeda-kirjallisuus tunteekin laajan kirjon päämääriä, joihin erilaiset uskonnon harjoittamiset johtavat. Kaikkiallavallitsevan, hahmottoman brahman-maailmanhengen mietiskelijät saavuttavat autuaan, persoonattoman henkisen yhteyden. Visnun palvojat saavuttavat brahmanin olemassaolossa kiteytyneet henkisen monimuotoisuuden Vaikuntha-maailmat. Siellä maailmassa Raman palvojat saavuttavat Ayodhyan, ja Krishnaa rakastavat tulevat tämän kumppaneiksi ikuisen sielunsa muodossa Golokan maailmassa. Nämä ovat kaikki pysyviä, puhtaan henkisiä päämääriä.

Vähäisempien jumalhahmojen palvojat saavuttavat näiden jumalten asuinsijat, svargan eli taivaan, nautintojentäyttämän paratiisin, jossa elämä on suunnattoman pitkä ja murheista vapaa. Palvonnan hurskaiden tulosten hiipuessa on kuitenkin paluumatka tänne maailmaan edessä — elämmehän tilapäisessä maailmassa. Suuren Visnun kääriessä kokoon maailmankaikkeudet tuhoutuvat nämä taivaalliset maailmatkin jumalineen, sulautuen tämän olemukseen uutta luomusta odottamaan.

Minne päätyvät sitten esimerkiksi kristinuskon, islamin tai buddhalaisuuden seuraajat? Monet uskonnot kuvailevat päämääränään nautinnon täyttämää taivasta tai paratiisia, jossa enkelten kanssa riemuitaan; tämä vastaa Veedojen kuvailemaa svargaa. Toiset kuvailevat hahmotonta, ikuisen autuuden tilaa; tämä vastaa brahmania. Toisaalla taas puhutaan jumalan kuningaskunnasta, mutta valitettavan vailla yksityiskohtia; vajavaisten kuvausten johdosta onkin vaikeaa vetää yhtäläisyyksiä eri uskontojen päämäärien välillä. Joidenkin uskontojen käsitys niiden täsmällisestä päämäärästä onkin niin hämärän peitossa, että voidaan vain olettaa niiden toimivan askeleina kohti kehittyneempää uskonnon järjestelmää.

Koska täydellistymän saavuttaminen on harvinaista, valtaosa meistä jatkaa matkaansa seuraavaan syntymään ihmisten maailmassa tiensä täydellistääkseen; kuvailtu päämäärä saavutetaan tultaessa pisteeseen, jossa henkinen harjoitus on saavuttanut täydellistymänsä. Tähän täydellistymään sisältyy kokonaisvaltainen ja kaiken täyttävä, jo tässä elämässä vallitseva yksityiskohtainen kokemus päämäärästä; esimerkiksi täyttyminen brahmanin valolla tai Krishnan ikuisen maailman näkeminen ja kokeminen sydämessään. Tämän puuttuessa kukin jatkaa tietään seuraavaan elämään.

Uskonnon puhtaus

Eri uskontoja tutkittaessa, niiden kulttuurisidonnaisen aineksen tuolla puolen, voidaan verrata niissä olevien universaalien periaatteiden puhtautta ja kehittyneisyyttä. Kuten aiemmin mainittiin, monet uskonnollisuuden muodot ovat itsekkäiden tavoitteiden peittämiä. Kuten Bhagavad-gitassa:

kāmais tais tair hṛta-jñānāḥ prapadyante ’nya-devatāḥ /

   taṁ taṁ niyamam āsthāya prakṛtyā niyatāḥ svayā // BG. 7.20

”Joiden tiedon monet himot ovat vieneet, he palvovat muita jumalhahmoja seuraten heidän sääntöjään, oman luonteensa johtamana.”

Jokainen löytää ymmärryksen toiveidensa mukaisesti, ja voimakkaat toiveet ovat omiaan hämmentämään erottelukykyä, käsitystä oikeasta ja väärästä, sopivasta ja epäkelvosta, täydellisestä ja puutteellisesta. Näin itsekäs toive kehittyy:

dhyāyato viṣayān puṁsaḥ saṅgas teṣūpajāyate /

   saṅgāt sañjāyate kāmaḥ kāmāt krodho ’bhijāyate  //

krodhād bhavati sammohaḥ sammohāt smṛti-vibhramaḥ /

   smṛti-bhraṁśād buddhi-nāśo buddhi-nāśāt praṇaśyati // BG. 2.61-62

”Nautinnon kohteita ajatellessa syntyy niihin kiintymys, kiintymyksestä syntyy toive, ja toiveesta (turhautuessa) ilmenee viha. Viha ilmentää harhan, harhasta muisti hämmentyy, muistin hämmentyessä tuhoutuu järki, ja järjen tuhosta kaikki tuhoutuu.”

Itsekkään toiveen valtaama harvoin tutkiikaan uskontoa puhtain motiivein; hän tutkii uskontoa keinona toiveidensa täyttämiseen. Motivoitunut antaumus, palvonta ja rakkauden ilmaisu ei tuo todellista henkistä tyytyväisyyttä niin palvojalle kuin palvonnan kohteellekaan. Tiedämme varmasti itse kukin omasta kokemuspiiristämme ihmissuhteita, joissa apua, ystävyyttä ja rakkautta on ilmaistu tiettyjä tarkoitusperiä tavoitellen, ei vilpittömästi ainoastaan niiden itsensä tähden.

Sri Caitanyan tie korostaa suddha-bhaktin, puhtaan antaumuksen, tärkeyttä kaiken henkisen elämän ydinaatteena. Rupa Gosvami, Caitanyan läheinen oppilas, kiteytti vilpittömän antaumuksen luonteen seuraavaan määritelmään:

anyābhilāṣitā-śūnyaṁ jñāna-karmādy-anāvṛtam /

   ānukūlyena kṛṣṇānuśīlanaṁ bhaktir uttamā // BRS 1.1.11

“Joka on muista toiveista vapaa, jossa persoonattoman henkisen oivalluksen, töiden hedelmien tai muun tavoittelua ei ilmene; näitä suotuisia toimia  ja tunteita Krishnalle kutsutaan korkeimmaksi antaumukseksi.”

Yksinomaan tämä puhdas antaumus tuo sielun ikuiseen henkiseen asemaansa suhteessa korkeimpaan; puhtaan antaumuksen kautta muurit sielun ja jumaluuden välillä murtuvat, olemassaolon tarkoitusten saavuttaessa ykseyden ikuinen jumalsuhde herää yksilötietoisuudessa.

Tämän puhtaan tietoisuuden maassa kasvaa erityisen jumalrakkauden köynnös, henkilökohtainen suhde palvelijana, ystävänä, vanhempana tai rakastettuna. Inhimillisen olemassaolon perussuhteet saavuttavat täydellistymänsä yhteydessä jumalaan, joka on kaikkien rakastavien suhteiden lähde ja tyyssija. Nämä opit rakkaudesta ja puhtaasta antaumuksesta on Sri Caitanyan esittämän tien sydän.

---